"ANNE MEILLE YÖKS

+11 c

Hitto ku oli jännät aika-ajot! Häkkinen ollu aamulla nopein... Radalla oli paljon lehtiä, mm. Berger pyörähti ja auto sammu.

Anne tuli aika-ajojen jälkeen, isä toi. Kuvattiin vähän videokameralla, käytiin Sparis ostaa pizza Pepperoni, syötiin + katottiin Teho-osasto. Sit haettiin hepat ja lähettiin ajelee Kopparille. Mul oli hirvee läjä kasetteja mukana. Käytiin siel pelkäyspaikalla pelkäämässä ja istuttiin vaan Kopparilla ja kuunneltiin music of the good old times.

Tää jätkä oli ollu eilen A:lla yötä ja ne oli ajellu mm. naapurikylässä. Kumpikaan ei kuulemma voi käsittää tota juttua, ja se jätkäki on kuulemma kihloissa... Mulle tulee sellanen olo et jään jostain paitsi enkä mä voi käsittää sitä koska mä rakastan Micoa niin paljon ku ketään voin koskaan rakastaa ja toivottavasti sekin mua. Ei meillä enää paremmin vois mennä ja ykskin päivä ilman sitä on kidutusta... Se on se oikea mulle enkä vois kuvitellakaan olevani kenenkään muun kanssa. Se on mun söpö pieni poika enkä mä halua erota siitä ikinä! Joten miks mua sit ärsyttää? Ehkä siks et se oli tosi törkeetä sillon viime PE miten ne täysin työns mut syrjään keskustelusta ja mä sain istua siellä tattina yksin, kuten aina. Anne ei vieläkään oikeen tunnu käsittävän kuinka törkeetä se oli."

-----------

Monille näille kirjoituksilleni tekisi mieli jälkikäteen nauraa :) Elämäni suurin rakkaus, Mico, joka osoittautui lopulta todella lapselliseksi, omia traumojaan käsittelemättömiksi jättäneeksi pojaksi -pojaksi nimenomaan, vaikka hän oli tavatessamme 21-vuotias. Hän oli mustasukkainen siitäkin, kun äitini kanssa nauroimme; pureskeli kynsiään tulipunaisena ja joskus lähti kotiin sanaakaan sanomatta. Olihan meillä hyviäkin hetkiä monia, hän otti minut huomioon ihan eri tavalla kuin oikeastaan kukaan muista miehistäni ovat ottaneet.

-----------

17.12.2022

-7 c

Töissä viimeisellä viikolla työparini "määräsi" mut A:n työpariksi, ja vietimme kaksi päivää kahdestaan. Vaistosin jo keväällä, että meillä on keskinäistä vetovoimaa, mutta nyt se varmistui. Meillä oli todella hauskaa keskenämme, ja sen keskinäisen energian todella tunsi.

Kärsin tosiaan paniikkihäiriöstä, ja se saattaa iskeä vaikkapa esimerkiksi työpaikan joululounaalla, jos on tarpeeksi porukkaa. Sinne olimme menossa tuona viimeisenä kahdenkeskisenä päivänä ja aloin hermoilla jo etukäteen. A ei oikein ymmärtänyt, miten paniikkihäiriö ilmenee, mutta kun kerroin ja sanoin pelkääväni että kohtaus tulee joululounaalla, hän katsoi suoraan sieluuni silmillä, jotka olivat täynnä tunnetta, ja sanoi ainoastaan: "Ei tule." Piti katsoa pois ja jatkaa työntekoa, vaikka (ja koska) hän oli ihan siinä lähellä ja vahva energia meidän välillämme meinasi olla mulle liikaa.

Päästyämme paikalle hän kulki ihan lähelläni, ohjasi mut sisälle, näytti minne voi laittaa takin ja olisi valinnut meille hyvän pöydänkin (sellaisen, mistä pääsee tarvittaessa pois, koska selitin että sen vuoksikin hermoilen, jos ei löydy paikkaa mistä nopeasti lähteä jos kohtaus iskee), mutta eräs toinen työkaveri viittilöi mut viereensä ja menin siihen istumaan. A tuli sitten samaan pöytään.

Mulle ei ole kukaan mies koskaan aiemmin omalla energiallaan ja itsevarmuudellaan tehnyt oloa, että olen turvassa tuollaisessa tilanteessa. Tai ehkä yksi, mutta tilanne oli erilainen. A antoi jo katseellaan ymmärtää, että jos tilanne olisi meillä erilainen, hän olisi varmasti ottanut vaikkapa kädestä kiinni ja ohjannut mut hermoiluni yli.

"Annen jätkä" oli kihloissa, A on naimisissa...

Lähtöpäivänäni hän seurasi mua joka paikkaan, itse yritin pitää etäisyyttä, koska en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisimme olleet liian lähekkäin ja kahden. Halasimme turvallisesti toisen työkaverin nähden; kumpikin epäröi kysyä, mutta mä ehdin ensin :)