"Kello on 24.45, eikä mua väsytä, koska nukuin illalla 1 1/2 h. Juhannus on ohi. Mixköhän siitäki pitää aina tehdä niin suuri numero? Aina pitää olla jotain juhlimista.
Kyllä on tyhjä olo, ihan ku ei kuuluis mihinkään; kun koulu on loppu, enkä mä tiedä jatkosta, ni tuntuu että mä vaan leijuisin tyhjässä. Se on vähän ku avaruus - ei alkua eikä loppua, ei mitään määränpäätä näkyvissä. Mä toivoisin keksiväni jotain ja pian, koska mä en kestä enää olla kotona, mutta mua tuskastuttaa se, että aina pitäis olla joku "kutsumus" -aina pitäis tietää, mikskä haluu tulla isona. Mä en haluu "tulla isona" mikskään. Musta tuntuu, et tavallista työntekoa ei oo luotu mulle, jotenkin mä en vaan osaa kuvitella ittseäni säännöllisessä ansiotyössä. Jos mun nyt johkin on mentävä opiskelemaan, sen pitäis olla sellanen paikka, missä ihmiset ois empaattisia, haluais auttaa. Mut mitä mä lähtisin opiskelemaan? Mua ei kiinnosta mikään, mä en jaksais miettiä tällasta. Jos mä tietäisin miten kaikki päättyy, luultavasti mä valitsisin sen helpoimman tien...

Kaikkein eniten mä haluisin nyt et ois ees joku josta pitää kiinni, joka sanois että kaikki päättyy vielä hyvin, joku jolle mä olisin kaikkein tärkein. Mut musta sekin on mahdoton ajatus. Kukaan ei edes vilkase muhun päin. Ku ois joku sellanen ku V (autokoulun), joku vanhempi, kokeneempi ja myötätuntoinen, mutta optimistinen, huumorintajuinen ja rehellinen. Eihän täydellistä ihmistä tosin ole. Mut joku, jolla olis sellasia ominaisuuksia joita multa puuttuu. Mä en oo tippaakaan empaattinen, en ainakaan nyt, koska mä en jaksa ajatella nyt muiden ongelmia. Ehkä eri asia olis joku jota todella rakastais, luultavasti.

Vaihdanpa välillä aihetta. Mua ärsytti tänään se, että Heini pyys mua uimaan, koska mä tiesin, että se pyytää vaan siksi, et Mia ei jostain syystä pääse. Aivan oikein -Mia tulikin Heinin äidille töihin koko päiväksi. Kylhän must oli ihan kiva mennä, mut sille mä oon aina vaan joku korvike, aivan niinku mä olin Annelle sillon, kun se oli E:n kanssa. Kumma juttu, että mä oon aina se, joka jää toiseksi. Enkä mä voi ketään jättää ite toiseksi, koska mulla ei ole ku 1 ystävä!

Nää jutut voi tuntuu tosi lapsellisilta, mut tää on ainoo keino, millä mä voin hieman vähentää taakkaani -panemalla ajatukseni paperille. Ehkä mä oon sitte joissain asioissa lapsellinen, en tiedä. Joskus must tuntuu, etten mä oo ees kaikin puolin terve, henkisesti. Enkä varmaan ookaan, sillä ei kaikki muuten olis näin vaikeeta.

Ehkä mä oonki sort of avaruudesta tullut Mr. Bean, joka ei tunnu oikein kuuluvan tavallisten kuolevaisten joukkoon.

Tosin Mr. Bean on hauska (ironinen)."

-----------

Muistan, kuinka Heini kävi ensimmäisen kerran meillä ollessani itse pois kotoa. Hän oli koputtanut reippaasti oveen ja kysynyt, saisiko tulla katsomaan meidän akvaariotamme. Hän oli silloin noin 10-vuotias, minä 3 vuotta vanhempi. En olisi ikinä uskaltanut itse mennä uusien naapureiden ovia koputtelemaan, saati sitten pyytämään päästä käymään sisällä. 

Hevostallilla kävimme viikoittain ratsastamassa, Heinin kanssa "ratsastimme" myös hänen kotipihansa metsässä. Kuvitteelliset hevoset allamme hyppelehdimme riemuiten oksien yli samalla hokien mielipuolisesti "Mmmmmmmmmarko BJÖÖÖÖrrrrrssssssssss!!!", uudelleen ja uudelleen. Kerran Heiniä puri kyy samassa metsässä, oli joutunut muutamaksi päiväksi sairaalaankin. Kiertävään kirjevihkoomme hän siitä raportoi myöhemmin, kertoen kuinka laastareiden vaihto oli ollut päivän kohokohta sairaalaruoan lisäksi.

Heinin äidillä oli vuohia, niiden kanssa Heini tykkäsi touhuta paljon. Muistan, kuinka hän lypsi maitoa kulhoon suoraan vuohesta ja tarjosi sitä minulle, en pystynyt bakteerikammoisena edes maistamaan sitä.

Olin noihin aikoihin jo teini-ikäinen, mutta viihdyin hyvin nuorempien lasten kanssa. Lapsellinen -ehkä tietyllä tavalla. Mutta mitä sitten? En nytkään koe itseäni nelikutoseksi...

Naapurin tytär, 6 vuotta minua nuorempi, sai shettiksen ollessaan 8-vuotias tai ainakin lähelle sitä. Olimme Heinin kanssa todella kateellisia. Myöhemmin hän sai isomman ponin shettiksen kaveriksi, kateellisuusasteemme nousi potenssiin tuhat. En voi edes kuvitella Heinin asteita, kun meidän perheemme osti Hevosen pari vuotta myöhemmin. Oli varmasti todella kova pala hänelle.

Juttelin hänen kanssaan Facebookissa kymmenisen vuotta sitten. Hevoset eivät enää kiinnosta häntä ollenkaan.

Eivät juuri minuakaan, koska Hevosen myyminen pois loppuvuodesta yheksänkytkuus oli yksi elämäni vaikeimmista asioista ja olen vältellyt kaikkea hevosiin liittyvää siitä lähtien. Hevonen oli kuollut vuonna 2007, googlettamalla nimellään löysin Sukuposti.netistä tiedon. Otin yhteyttä viimeiseen omistajaansa, minua nuorempaan naiseen, ja jaoimme muistojamme tuosta olennosta, joka osoittautui kummankin meidän "elämän hevoseksi". Hän lähetti kuvia Hevosesta vanhuksena, minä hieman nuorempana.

Upea rautias, liinakko, läsipäinen suomenhevosemme Hevonen <3