"Abeille oli tarkoitus järjestää päättäjäisjuhlat nyt syksyllä. Siel meiän piti saada todistuxet+luokkasormukset. Jostain syystä ne oli jääny pitämättä, ja me ihmeteltiin et mites me nyt saadaan todistukset. Koko uni keskitty Kylän keskustaan, et. koulun yläparkkikselle.

Sit niitten juhlien pitiki olla seur. päivänä, mut iskä oli kuitenki hankkinu mulle sen sormuksen aikasemmin. Me ei voitu käsittää, et päästäis taas näkemään maikat. Unen tunnelma ei ollu aito. Mietin 1/2 unissani, et vähän siistii ku huomen pääsee näkee maikat, luulin et se on totta!

Unen loppuosa meni siihen, et oltiin menos Annen kans meille kessasta -työntämällä itteemme pulkalla eteenpäin. Myöhemmin (ala-asteen kohalla) pulkka muuttu joxku jalkapallohärvelix, jonka päällä mä istuin ja yritin rullata itteeni kotiin.

Oli keskitalvi."

-----------

Ehkä tuon unipäiväkirjan ansiosta muistan edelleen paljonkin uniani, ja huomaan monesti myös, milloin olen nukahtamassa. Kuulen tai näen tuolloin aivan älyttömiä välähdyksiä, jotka ovat täysin järjettömiä. Niille olen monesti nauranut jälkeenpäin. Ja mielestäni hyvin kiinnostavaa, miten aivot luovat itsestään niinkin selkeitä ääniä/kuvia, joita ei olisi koskaan itse tullut ajatelleeksikaan :)

Vuoden 1995 aikaisista unistani tunnistan hyvin selvästi sen välitilassa olemisen tunteen, kun koulu oli ohi eikä tietoa tulevasta ollut ollenkaan. Tunsin olevani aivan hukassa, ei ollut viimeinen kerta elämässäni. Nykyään osaan kuitenkin suhtautua asioihin ja tuohon tunteeseen toisin. Joitain valintoja (vaiko mitään niistä?) elämässä emme tee tietoisesti itse, vaan ne tulevat kohdalle, kun aika on kypsä.

Näin pitkälti yli kolmikymppiseksi säännöllisesti sukeltamisunia, joissa etsin järven pohjasta milloin mitäkin. Yleensä vanhoja päiväkirjoja tai perhealbumeita, jotka olleet pohjahiekan alle hautautuneena vuosikymmeniä. Koskaan en kuitenkaan nähnyt, mitä niissä luki tai kenen kuvia niissä oli. Nyt nuo unet ovat vähentyneet. Onneksi.

Olin lapsena ilmiselvä adhd-tapaus, "häiriintyneeksikin" opettajat ja psykologit olivat mua kuvailleet. Silloin ei tiedetty vielä koko addiudesta mitään, joten annettakoon se heille anteeksi. Riehuin koulun käytävillä, kun olisi pitänyt viettää välitunti ulkona. Konttailin tunneilla lattialla keräämässä pari vuotta vanhempien lasten (niiden tosi vanhojen kuudesluokkalaisten) edellisellä tunnilla repimiä paperinpalasia yrittäen koota niistä palapeliä. Jos siellä vaikka olisi ollut rakkauskirje!

Kerran sain "sellaisen" itsekin, 2 vuotta vanhemmalta naapurin pojalta, johon olin tulenpalavasti ihastunut ja jolle olin kaverini kautta lähettänyt lappusen, jota en välttämättä kehtaisi edes nyt neljänkympin puolivälin ylittäneenä lukea. Sain takaisin hänen kaverinsa välittämän, noin sata kertaa umpeen niitatun lapun, jonka päällä luki "Avaa vasta kotona". Avasin koulussa, kunhan sain kaikki niitit auki. Siinä luki: "Haista paska!!"

En kanna kaunaa, enää. Lol. Silloin kyllä nousi häpeän ja pettymyksen puna poskilleni.

Vuosi taisi olla -86.