Yheksänkytkuus

7 syyskuu 1996

2022-12-17T15:39:00+02:00

"ANNE MEILLE YÖKS

+11 c

Hitto ku oli jännät aika-ajot! Häkkinen ollu aamulla nopein... Radalla oli paljon lehtiä, mm. Berger pyörähti ja auto sammu.

Anne tuli aika-ajojen jälkeen, isä toi. Kuvattiin vähän videokameralla, käytiin Sparis ostaa pizza Pepperoni, syötiin + katottiin Teho-osasto. Sit haettiin hepat ja lähettiin ajelee Kopparille. Mul oli hirvee läjä kasetteja mukana. Käytiin siel pelkäyspaikalla pelkäämässä ja istuttiin vaan Kopparilla ja kuunneltiin music of the good old times.

Tää jätkä oli ollu eilen A:lla yötä ja ne oli ajellu mm. naapurikylässä. Kumpikaan ei kuulemma voi käsittää tota juttua, ja se jätkäki on kuulemma kihloissa... Mulle tulee sellanen olo et jään jostain paitsi enkä mä voi käsittää sitä koska mä rakastan Micoa niin paljon ku ketään voin koskaan rakastaa ja toivottavasti sekin mua. Ei meillä enää paremmin vois mennä ja ykskin päivä ilman sitä on kidutusta... Se on se oikea mulle enkä vois kuvitellakaan olevani kenenkään muun kanssa. Se on mun söpö pieni poika enkä mä halua erota siitä ikinä! Joten miks mua sit ärsyttää? Ehkä siks et se oli tosi törkeetä sillon viime PE miten ne täysin työns mut syrjään keskustelusta ja mä sain istua siellä tattina yksin, kuten aina. Anne ei vieläkään oikeen tunnu käsittävän kuinka törkeetä se oli."

-----------

Monille näille kirjoituksilleni tekisi mieli jälkikäteen nauraa :) Elämäni suurin rakkaus, Mico, joka osoittautui lopulta todella lapselliseksi, omia traumojaan käsittelemättömiksi jättäneeksi pojaksi -pojaksi nimenomaan, vaikka hän oli tavatessamme 21-vuotias. Hän oli mustasukkainen siitäkin, kun äitini kanssa nauroimme; pureskeli kynsiään tulipunaisena ja joskus lähti kotiin sanaakaan sanomatta. Olihan meillä hyviäkin hetkiä monia, hän otti minut huomioon ihan eri tavalla kuin oikeastaan kukaan muista miehistäni ovat ottaneet.

-----------

17.12.2022

-7 c

Töissä viimeisellä viikolla työparini "määräsi" mut A:n työpariksi, ja vietimme kaksi päivää kahdestaan. Vaistosin jo keväällä, että meillä on keskinäistä vetovoimaa, mutta nyt se varmistui. Meillä oli todella hauskaa keskenämme, ja sen keskinäisen energian todella tunsi.

Kärsin tosiaan paniikkihäiriöstä, ja se saattaa iskeä vaikkapa esimerkiksi työpaikan joululounaalla, jos on tarpeeksi porukkaa. Sinne olimme menossa tuona viimeisenä kahdenkeskisenä päivänä ja aloin hermoilla jo etukäteen. A ei oikein ymmärtänyt, miten paniikkihäiriö ilmenee, mutta kun kerroin ja sanoin pelkääväni että kohtaus tulee joululounaalla, hän katsoi suoraan sieluuni silmillä, jotka olivat täynnä tunnetta, ja sanoi ainoastaan: "Ei tule." Piti katsoa pois ja jatkaa työntekoa, vaikka (ja koska) hän oli ihan siinä lähellä ja vahva energia meidän välillämme meinasi olla mulle liikaa.

Päästyämme paikalle hän kulki ihan lähelläni, ohjasi mut sisälle, näytti minne voi laittaa takin ja olisi valinnut meille hyvän pöydänkin (sellaisen, mistä pääsee tarvittaessa pois, koska selitin että sen vuoksikin hermoilen, jos ei löydy paikkaa mistä nopeasti lähteä jos kohtaus iskee), mutta eräs toinen työkaveri viittilöi mut viereensä ja menin siihen istumaan. A tuli sitten samaan pöytään.

Mulle ei ole kukaan mies koskaan aiemmin omalla energiallaan ja itsevarmuudellaan tehnyt oloa, että olen turvassa tuollaisessa tilanteessa. Tai ehkä yksi, mutta tilanne oli erilainen. A antoi jo katseellaan ymmärtää, että jos tilanne olisi meillä erilainen, hän olisi varmasti ottanut vaikkapa kädestä kiinni ja ohjannut mut hermoiluni yli.

"Annen jätkä" oli kihloissa, A on naimisissa...

Lähtöpäivänäni hän seurasi mua joka paikkaan, itse yritin pitää etäisyyttä, koska en tiedä mitä olisin tehnyt, jos olisimme olleet liian lähekkäin ja kahden. Halasimme turvallisesti toisen työkaverin nähden; kumpikin epäröi kysyä, mutta mä ehdin ensin :)

24.1.-96

2022-11-19T15:49:00+02:00

" Tänään olin vakaasti päättänyt et nyt oon viikon syömättä karkkia ym. -mut kuinkas kävikään? Söin: mannapuuroo, spagettii+juusto-kinkku -kastiketta, 11mk:n irtokarkkipussin, Tuplan, 2 lihapiirakkaa, yhen ison pullan, lautasellisen keittoa, 2 lasii cokista (sokeri). Et silleen. Siis jumalauta tää alkaa ottaa päähän. MIXEN mä saa lopetettuu tätä? Must on jo alkanu tuntuu et se on sairaus, ku se on mahdotonta lopettaa. On todella vaikeeta olla ees 1 päivä ostamatta karkkia. 1 PÄIVÄ! Eikä sekään meinaa onnistuu! Yhen ainoon kerran oon ollu viikon (6pv) syömättä: sillon ku tulin kesäl mökiltä, ku olin eka tankannu uskomattomat määrät roskaruokaa, chipsei, karkkii, jätskii, vanukasta, pullaa ym. viikon ajan. Mut nyt ei onnistu, ei kertakaikkiaan. Mä olisin valmis meneen hoitoon yms. terapiaan mut ku sellasii ei oo järjestetty. Painonvartijoihinkaan en pääsis ku mul ei oo ku n. 5 kiloo ylim. (162/59). Mut SEKIN ON LIIKAA!

Mä otin yhes vaihees tavotteexeni et kesäl voin häpeilemättä pitää jumakauta shortseja&vaikka pikkiriikkisenkin lyhyempää paitaa ku ne metrin pituset roikkuvat T-paidat (talvella neuleet) joilla mun on pakko peittää perse, vatsa & selluliitit "reisissä". Mut ei tunnu tulevan mitään voi vittu saatana jumalauta perkele helvetin helvetti miten mä voin olla tällanen saatanan KUSIPÄÄ?

Joskus tekee mieli oksentaa se ruoka pois mut ei must olis siihenkään saatana. Mä en koht enää kestä. Anne laittaa ehkä raflaan topin & farkut mut mä en voi IKINÄ tehä niin jumalauta ellen mä nyt pysty olemaan syömättä liikaa & karkkeja niin vittu jo on kumma. Sitä ain kuvittelee kuinka joku söpö mies tai siis olis sellasen kanssa mut ei tulis kuuloonkaan tällä ruumiilla."

-----------

:'DDDD

Olen lohtusyönyt aina. AMK-aikoinani vuonna 2000 tein monesti illalla herkkulautasen, jossa oli täysjyväriisiä, tonnikalaa, sipulia, tomaattia, kurkkua, pepperonichilejä, fetaa yms. Söin pari-kolme lautasellista sitä ja päälle vielä joskus litran suklaajäätelöä. Muutaman kerran yritin niitä oksentaa pois, muttei onnistunut.

Jälkikäteen ajateltuna ei olisi ollut tarvettakaan kokea "painosta" huonoa omaatuntoa. Ruumiinrakenteeni on aina ollut lihaksikas, ja mm. pohkeet suhteellisen paksut. Silloin luulin sitä lihavuudeksi...

Vielä tuolloin AMK-aikoina loukkasi opiskelukaverini (pitkä, hoikka ja naisellinen) kommentti, kuinka hän "ei halua PAKSUJA POHKEITA, HIHI!!"

Nyt olen tyytyväinen, että ruumiinrakenteeni mahdollistaa vielä raskaan fyysisen työn tekemisen ja todella painavienkin asioiden nostelemisen. Lihasmassaa toki on iän myötä lähtenyt jonkin verran, se suoraan sanottuna hieman hirvittää. Mutta kilojani en ole enää vahtinut vuosiin :)

15. kesäkuuta 1992 -the MÖKKI

2022-11-13T13:59:00+02:00

-----------

Mökki oli perheellemme erittäin tärkeä monen vuosikymmenen ajan. Äitini isä osti sen vuonna 1979 ja vietin siellä käytännössä kaikki lapsuuteni/nuoruuteni kesät. Käytännössä kasvoin järvessä :)

Isovanhempieni ikäännyttyä peri äitini miehensä kanssa Mökin. Hoitivat sitä yli kuusikymppisiksi asti, sitten se jouduttiin myymään. Näen edelleen painajaisia, joissa olen "viimeistä kertaa" Mökillä uusien omistajien ollessa poissa. Olemme viettäneet aikaa siellä, kunnes äkkiä järvelle katsoessani tajuan, että meillä ei olisi mitään oikeutta olla siellä enää, olemme olleet luvatta viikonlopun ja kohta uudet omistajat tulevat paikalle ja huomaavat sen. Iskee hirveä paniikki ja myös epätoivo siitä, etten "enää KOSKAAN" pääse sinne takaisin. Joissain painajaisissa olemme olleet tavallaan uusien omistajien luvalla siellä "vielä kerran"; silloin unesta puuttuu paniikintunne, ja jäljellä on vain pelkkä suunnaton ahdistus ja itku.

Iskä kasvoi stadissa, merimaisemien äärellä. Kävi Merisotakoulun palvellen koululaiva Matti Kurjella. Hänelle vesi, etenkin meri, oli tärkeä elementti, kuten myös minulle myöhemmin järvimaisema. Iskän tuhkat sirottelimme hänen toiveestaan syyskuussa 2011 Suomenlahteen, lähelle Suomenlinnaa, jossa kävimme muutaman kerran hänen kanssaan tutustumassa mm. sukellusvene Vesikkoon.

Hyvää isänpäivää iskälle sinne jonnekin :)

4 syyskuu 1996

2022-11-04T18:17:00+02:00

" +16 c

Kylmenee... Äiti kipeenä, mulla vähän outo olo, toivottavasti en tuu kipeeks! Nyt on SYKSY!

Tällä hetkellä ei mitään tekemistä, ku äiti on nukkumassa ja mä joudun täällä taas hissuttelemaan... Näin taas viime yönä jotain painajaista missä me Micon kanssa vähän riideltiin... Hirvee olo ku muistan kokoajan et se on totta! Miksköhän mä nään lähes joka yö jotain painajaista siitä vaikka meillä menee niin hyvin?!! Menettämisen pelkoa kenties...

Hesarin työhönottaja oli soittanu iskälle jostain vapaasta työpaikasta, soitin sille. Se anto jonku tyypin numeron jolle soitin. Tää soitti jonkin ajan kuluttua takasin, saan sen paikan! Se on Helsingin Ludviginkadulla lähetti-vahtimestarin hommia.

Mentiin iskän kanssa kattoo mis toi Ludv. katu on. Ajoin takasin iskän perässä. Käytiin Sparissa. Ku tulin kotiin, kipee olo: 37.5! Ei kyl kauheesti onneks tunnu.

Huomenna pitäis mennä käymään siel töissä mut kyl mul on varmaan enemmänkin kuumetta ku päässä tuntuu...

Anne soitti. Tää ravintolatyyppi oli soittanu sille MA ja TI...

Nyt jo on Micoa ikävä vaik eilen vasta nähtiin... Kunpa mä voisin olla sen kanssa aina...

Pimeetä ja sataa, klo on 20.40."

-----------

Ensimmäinen "oikea" työpaikkani, tosin vain "tarvittaessa töihin tulevana" lähettinä... Hyvät muistot tuosta ajasta jäi, vaikka tarkkaavaisuushäiriöni vuoksi unohtelinkin asioita ja sain niistä kuulla myös -tosin suhteellisen hyvässä mielessä. Tuolla kaikki olivat mukavia ja töihin oli suurimmaksi osaksi aina kiva mennä.

Meiltä lapsuudenkodistani oli kolmisen kilometriä keskustaan, josta lähti busseja harvakseltaan. Matka stadiin kesti muistaakseni lähes tunnin, silloin se oli pitkä aika. Myöhemmin, asuessani Espoossa Micoa seuraavan exäni kanssa, kesti koulumatkani Helsinkiin saman verran kävelyineen ja ruuhkabusseineen.

Formulapata

2022-10-30T17:02:38+02:00

Mainitsin aiemmin kiinnostuksestani Formula 1 -kisoihin. Toki kuskeihinkin, jotka siinä vaiheessa, 17-19 -vuotiaana, näyttäytyivät minulle lähinnä vanhempina miehinä. Nykyään nuorina poikina :)

Meillä oli tapana tehdä äitini kanssa F1-kisoja varten ns. formulapataa.

Pari kiloa perunoita siivutettiin ohuiksi, kolmisen sipulia viipaloitiin, runsaasti tomaatteja viipaloitiin myös, sekä valkosipulia.

Uunivuokaan laitettiin kerroksittain peruna-, sipuli- ja tomaattiviipaleita, pari purkkia tonnikalaa, yrttisuolaa. Päälle kaadettiin sopivasti lihalientä.

Ruoasta ja formuloista nautittiin samanaikaisesti :)

-----------

Minä elokuussa 1991, ratsastamaan menossa, tallilla jossa Annen ja Heinin kanssa kävimme.

1998 tammikuu 1

2022-10-30T15:43:00+02:00

"-4 c

1998!

Tämän vuoden toukokuun 31. päivään mennessä olen päässyt liikakiloistani eroon. Siinä mun uudenvuodenlupaukseni. Muutenkin yritän olla parempi ihminen.

Noustiin n. 14.30! Ei mikään kovin hyvä olo. Äidillä kauhee migreeni.

Illalla käytiin ajelemassa Nurmijärvellä ja Vantaalla. Vedettiin pizzat.

Päädyttiin nyt Micon kanssa siihen, että ruvetaanki hakee asuntoa Vantaalta, koska K. on tarkemmin ajatellen aika "tuppukylä". Saattais olla jopa paremmat mahdollisuudet saada kämppä ihmisten aikoihin. Pitää soittaa huomenna sinne Sampoon.

Nyt on sit joulu ja uusvuos ohi! Kohta alkaa taas koulu, ei siitä oo mulle käytännössä mitään hyötyä, kun me tehäänki vaan kotisivuja. Mä kuvittelin sitä hommaa vähän toisenlaiseks. Hävettää että äiti joutuu maksamaan koko roskan...

Pitäis se työharjottelupaikkakin löytää. Ei oikeen kauheesti motivoi... Kunpa nyt vaan löydettäis se asunto! Sit olis kai suurin osa ongelmista ratkastu..."

-----------

Koska en tiennyt mitä tehdä isona, eksyin stadilaiseen kansanopistoon loppuvuodesta 1997 vuoden linjalle opiskelemaan. Koko vuosi oli täysi farssi. Opetuksen taso oli järkyttävän huonoa ja loppujen lopuksi meille opetti kotisivujen tekoa pastori, joka ei ymmärtänyt tietotekniikasta juurikaan mitään. Sanoikin, että mitä hän meitä opettaakaan, kun osaamme kaiken kuitenkin paremmin kuin hän. Ruoka siellä oli sentään hyvää.

Päivää ennen koulun alkua olimme Micon kanssa Michael Jacksonin konserttia kuuntelemassa stadikan ulkopuolella. Tuo on jäänyt hyvin mieleen.

Liikakiloja minulla ei koskaan ollut tuolloin. Olen 162 cm pitkä ja painoin tuolloin noin 59 kiloa. Saman kuin nykyään, mutta raskausaika 16 vuotta sitten muokkasi kehoani aivan eri tavalla -silloin painoin noin 85 kiloa, vaikka tytär painoi syntyessään päälle 3 kiloa. En vieläkään ole täysin sinut kehoni kanssa, mutta paljon paremmin kuin nuorempana. Kehoni jaksaa vielä hyvin, taipuu.

Nyt tytär painaa saman kuin minä, mutta meni minusta pituudessa ohi 168-senttisenä :)

1 syyskuu 1996

2022-10-29T18:39:00+03:00

"+22 c

MIKA SALO NIITTYKUMMUSSA!

Herättiin 7.30., jee... Annella oli pää kipee mut meni ohi. Puettiin + kunnostauduttiin, sit äiti tuli, tosin n. 20 min. myöhässä ku oli eksyny...

Sekoiltiin ihan älyttömästi ku eihän me sinne osattu... Vihdoin kuitenkin löydettiin perille. Oli aika kohtuullisen paljon ihmisiä!

Salo oli PIENI! mä meinasin rusentua sen ihmisjoukon keskelle, Anne sai kuvattua ja otti nimmarit sellasille korteille! Kuvattiin sitä monest eri paikasta ja ku se lähti, seurattiin sitä... Tulosruudussakin oli kuvia sieltä, sain nauhalle.

Ku tultiin takas, syötiin McDonalds Kaivoksela. Äidin kans oltiin kotona n. 14.00. tai jotain. Menin makoilee 1 1/2 h:x, sit kävin siivoomassa. Tallin etukynnyksellä oli 4 ihanaa pikkuruista hiirenpoikasta! Ne oli ihan sokeita&kuuroja ilm. vielä ku ei tajunnu mennä pakoon."

-----------

Vappua 1994 edeltävänä päivänä olimme illalla vetämässä ns. pillurallia (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa munarallia?) naapurikaupungissa Annen kanssa. Anne ajoi, minä en ollut vielä täyttänyt 18 v. Olimme virittäneet vanhat, puiset stereokaiuttimet automankkaan kiinni, soivat etupenkkien alla lattialla. C-kasetilta kuuntelimme ajaessamme äänittämiämme biisejä. Tapani Ripatin "Tri Patin Partyline" ja etenkin saman radiokanavan Alex Niemisen "Dance Mob" olivat erittäin suuri osa omaa nuoruuttamme, kuuntelen "Dance Mob" -biisejä edelleen. Jossain vaiheessa iltaa kyytiimme eksyi aiempi luokkalaisemme -poika, jonka pikkusisko kiusasi minua ala-asteella.

Koulukiusaamiseni alkoi erilaisuudestani jo ekalla luokalla, jonka jälkeen vaihdoin koulua muuttomme vuoksi. Jouduin hyvin nopeasti sekä ikäisteni että opettajienkin silmätikuksi. Jostain syystä pojat (joiden kanssa viihdyin aina hyvin) sen aloittivat saaden jostain päähänsä, että minulla oli "rutto", joka tarttuu jos tulen liian lähelle. Niinpä minua siis juostiin karkuun huutaen "Rutto!!!!". Luokkalaiseni pojan pikkusisko sattui kerran paikalle ollessani kaverini pihalla. Hän kysyi, onko minulla rutto, kun kaikki väittävät niin. En muista, mitä siihen vastasin.

Tuona päivänä, ennen vappuaattoa 1994, olimme kuitenkin kaikki sulassa sovussa Annen autossa tuon pojan kanssa, jonka pikkusiskoa niin mietitytti, onko minulla jokin tarttuva tauti vai ei :) Muistan hämärästi vieläkin sen hienon tunteen, kun tajusin, että kiusaaminen alkaa jäämään taka-alalle porukoiden kasvaessa. Siihen vaadittiin muiden osalta lisää ikävuosia ja omalta osaltani ulkonäköön panostamista sekä, ikävä kyllä, alkoholin nauttimista. Minusta tuli "osa porukkaa", ainakin hetkeksi aikaa :)

Seuraavana päivänä, 1.5.1994, kuulin kuinka äitini puhui puhelimessa iskäni äidin kanssa. Kauhistelivat jotain. Kysyin, mistä on kyse, ja äitini sanoi, että Formula ykkösissä oli kuollut nuori itävaltalainen, aivan hirveää. Ja että niitä kisoja kannattaa katsoa, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.

En ollut koskaan ennen ollut kiinnostunut autourheilusta millään tavalla, mutta sinä päivänä katsoin Imolan kisan. Ayrton Senna kuoli. Järkytyin pahasti nähdessäni hänen kolarinsa livenä ja minusta (sekä Annesta, joka myös oli kisan katsonut) tuli kertaheitolla formulahullu moneksi vuodeksi. Tapasin Miconkin yhteisen kiinnostuksemme kautta. Tai kai sitä voi kutsua jonkinlaiseksi hulluudeksi jo. Seinäni oli F1 -julisteita täynnä.

Tämä seuraava biisi oli yksi niistä, jotka pillurallia ajaessamme tuolloin Annen autossa soi; minun hienoista, ikivanhoista hifikaiuttimistani auton lattialla :)

https://youtu.be/wuz6phomahM

Kauppakuitti syyskuulta 1992

2022-10-28T18:24:04+03:00

Yksi 80-luvun loppupuolen herkkumme kotona oli yksinkertaisimmillaan riisiä ja tonnikalaa. Sitä veikkaan meidän tehneen myöskin syyskuun alussa 1992

Pitkäjyväinen riisi keitettiin oikeaoppisesti irtonaiseksi. Kattilan kantta ei availtu keittämisen aikana, eikä riisiä sekoitettu. Kypsän riisin tunnisti äänestä ja näki riisin joukkoon muodostuneista "rei'istä". Sitä en muista, lisättiinkö riisin joukkoon suolaa vai ei. Mikäli lisättiin, oli se ihan tavallista, suomalaista pöytäsuolaa; merisuolaa, Himalajan kristallisuolaa tai ruususuolaa ei silloin saanut pikkukylämme kaupasta, eikä kukaan ollut sellaisista kuullutkaan. Riisi oli tosiaan myös ihan "perusriisiä", ei jasmiinia eikä basmatia, ne tulivat myyntiin vasta paljon myöhemmin.

Kun riisi oli kypsää ja irtonaista, sen sekaan lisättiin tonnikalaa ja raakaa sipulia. Tässä vaiheessa sitten myös yrttisuolaa, muistaakseni jokin Herbamaren tapainen oli meillä jo siihen aikaan käytössä.

Siinäpä se, ei muuta kuin ahmimaan :)

Muistan uudenvuoden aaton juurikin noilta vuosilta, saattoi olla 1991. Vanhempani lähtivät uudenvuoden viettoon, minä SAIN olla yksin kotona. Tein ison kattilallisen riisiä&tonnikalaa ja nautin sekä siitä että vapaudestani litran Sprite -limsapullon kera :)

25.6.-95

2022-10-28T17:07:00+03:00

"Kello on 24.45, eikä mua väsytä, koska nukuin illalla 1 1/2 h. Juhannus on ohi. Mixköhän siitäki pitää aina tehdä niin suuri numero? Aina pitää olla jotain juhlimista.
Kyllä on tyhjä olo, ihan ku ei kuuluis mihinkään; kun koulu on loppu, enkä mä tiedä jatkosta, ni tuntuu että mä vaan leijuisin tyhjässä. Se on vähän ku avaruus - ei alkua eikä loppua, ei mitään määränpäätä näkyvissä. Mä toivoisin keksiväni jotain ja pian, koska mä en kestä enää olla kotona, mutta mua tuskastuttaa se, että aina pitäis olla joku "kutsumus" -aina pitäis tietää, mikskä haluu tulla isona. Mä en haluu "tulla isona" mikskään. Musta tuntuu, et tavallista työntekoa ei oo luotu mulle, jotenkin mä en vaan osaa kuvitella ittseäni säännöllisessä ansiotyössä. Jos mun nyt johkin on mentävä opiskelemaan, sen pitäis olla sellanen paikka, missä ihmiset ois empaattisia, haluais auttaa. Mut mitä mä lähtisin opiskelemaan? Mua ei kiinnosta mikään, mä en jaksais miettiä tällasta. Jos mä tietäisin miten kaikki päättyy, luultavasti mä valitsisin sen helpoimman tien...

Kaikkein eniten mä haluisin nyt et ois ees joku josta pitää kiinni, joka sanois että kaikki päättyy vielä hyvin, joku jolle mä olisin kaikkein tärkein. Mut musta sekin on mahdoton ajatus. Kukaan ei edes vilkase muhun päin. Ku ois joku sellanen ku V (autokoulun), joku vanhempi, kokeneempi ja myötätuntoinen, mutta optimistinen, huumorintajuinen ja rehellinen. Eihän täydellistä ihmistä tosin ole. Mut joku, jolla olis sellasia ominaisuuksia joita multa puuttuu. Mä en oo tippaakaan empaattinen, en ainakaan nyt, koska mä en jaksa ajatella nyt muiden ongelmia. Ehkä eri asia olis joku jota todella rakastais, luultavasti.

Vaihdanpa välillä aihetta. Mua ärsytti tänään se, että Heini pyys mua uimaan, koska mä tiesin, että se pyytää vaan siksi, et Mia ei jostain syystä pääse. Aivan oikein -Mia tulikin Heinin äidille töihin koko päiväksi. Kylhän must oli ihan kiva mennä, mut sille mä oon aina vaan joku korvike, aivan niinku mä olin Annelle sillon, kun se oli E:n kanssa. Kumma juttu, että mä oon aina se, joka jää toiseksi. Enkä mä voi ketään jättää ite toiseksi, koska mulla ei ole ku 1 ystävä!

Nää jutut voi tuntuu tosi lapsellisilta, mut tää on ainoo keino, millä mä voin hieman vähentää taakkaani -panemalla ajatukseni paperille. Ehkä mä oon sitte joissain asioissa lapsellinen, en tiedä. Joskus must tuntuu, etten mä oo ees kaikin puolin terve, henkisesti. Enkä varmaan ookaan, sillä ei kaikki muuten olis näin vaikeeta.

Ehkä mä oonki sort of avaruudesta tullut Mr. Bean, joka ei tunnu oikein kuuluvan tavallisten kuolevaisten joukkoon.

Tosin Mr. Bean on hauska (ironinen)."

-----------

Muistan, kuinka Heini kävi ensimmäisen kerran meillä ollessani itse pois kotoa. Hän oli koputtanut reippaasti oveen ja kysynyt, saisiko tulla katsomaan meidän akvaariotamme. Hän oli silloin noin 10-vuotias, minä 3 vuotta vanhempi. En olisi ikinä uskaltanut itse mennä uusien naapureiden ovia koputtelemaan, saati sitten pyytämään päästä käymään sisällä.

Hevostallilla kävimme viikoittain ratsastamassa, Heinin kanssa "ratsastimme" myös hänen kotipihansa metsässä. Kuvitteelliset hevoset allamme hyppelehdimme riemuiten oksien yli samalla hokien mielipuolisesti "Mmmmmmmmmarko BJÖÖÖÖrrrrrssssssssss!!!", uudelleen ja uudelleen. Kerran Heiniä puri kyy samassa metsässä, oli joutunut muutamaksi päiväksi sairaalaankin. Kiertävään kirjevihkoomme hän siitä raportoi myöhemmin, kertoen kuinka laastareiden vaihto oli ollut päivän kohokohta sairaalaruoan lisäksi.

Heinin äidillä oli vuohia, niiden kanssa Heini tykkäsi touhuta paljon. Muistan, kuinka hän lypsi maitoa kulhoon suoraan vuohesta ja tarjosi sitä minulle, en pystynyt bakteerikammoisena edes maistamaan sitä.

Olin noihin aikoihin jo teini-ikäinen, mutta viihdyin hyvin nuorempien lasten kanssa. Lapsellinen -ehkä tietyllä tavalla. Mutta mitä sitten? En nytkään koe itseäni nelikutoseksi...

Naapurin tytär, 6 vuotta minua nuorempi, sai shettiksen ollessaan 8-vuotias tai ainakin lähelle sitä. Olimme Heinin kanssa todella kateellisia. Myöhemmin hän sai isomman ponin shettiksen kaveriksi, kateellisuusasteemme nousi potenssiin tuhat. En voi edes kuvitella Heinin asteita, kun meidän perheemme osti Hevosen pari vuotta myöhemmin. Oli varmasti todella kova pala hänelle.

Juttelin hänen kanssaan Facebookissa kymmenisen vuotta sitten. Hevoset eivät enää kiinnosta häntä ollenkaan.

Eivät juuri minuakaan, koska Hevosen myyminen pois loppuvuodesta yheksänkytkuus oli yksi elämäni vaikeimmista asioista ja olen vältellyt kaikkea hevosiin liittyvää siitä lähtien. Hevonen oli kuollut vuonna 2007, googlettamalla nimellään löysin Sukuposti.netistä tiedon. Otin yhteyttä viimeiseen omistajaansa, minua nuorempaan naiseen, ja jaoimme muistojamme tuosta olennosta, joka osoittautui kummankin meidän "elämän hevoseksi". Hän lähetti kuvia Hevosesta vanhuksena, minä hieman nuorempana.

Upea rautias, liinakko, läsipäinen suomenhevosemme Hevonen <3

30 elokuu 1996

2022-10-22T19:18:00+03:00

"+25 c

RAVINTOLAAN!

Heräsin aamul siihen, et äiti tuli sanoo et H tarttis postitusapua. Joten olinkin töissä koko päivän. Välillä käytiin syömässä. Kuuma.

Ku tultiin kotiin, siivottiin + kävin suihkussa + tehtiin pizzaa. Anne tuli, käytiin Sparis ostaa chipsit + limsat. Sit syötiin ja "aloteltiin" heti ku ei ollu paljo aikaa. Onneks pysty olee mun huoneessa!

Äiti heitti meiät 20.50. Mul oli se kukkahame + vaaleenpun. toppi.

Ei nähty paljo ketään. Joku jätkä jutteli meiän kaa aika kauan, lähinnä Robert de Nirosta. Sit n. 3 muutakin tyyppiä jutteli Annen kanssa (huom! Annen!) eli mul oli aika tylsää.

Loppuvaiheessa kävin vessassa ym. ja sillä aikaa Anne oli ruvennu juttelee jonku jätkän kanssa joka sano olevansa kihloissa. Siin kävi niin et loppuajan ne jutteli kahestaan & mä istuin yksin. Sit joku valokuvaajaukko (?) tuli siihen jakelemaan neuvoja miten mun pitäis pukeutua/laittaa hiukset... Sit valot sytty & mä lähin ulos ku luulin et Anne on lähteny. No ei näkyny.

Sit se tuli 4.00 sen jätkän kans, ne (Anne) oli oottanu mua sisällä. Kyllä otti vähän päähän. Käveltiin taxille, jätkä onnex häipy. Ne oli vaihtanu puh.numeroita. A:n kans ei ilm. mee kovin hyvin ja heti Anne löys jonku uuden...

Mä en ymmärrä mikä mus on vialla ku kukaan ei KOSKAAN raflassa puhu MUN kanssa, vaan aina Annen. Alkaa jo tuntuu aika ihmeeltä et mul on Mico, koska tod.näk. mä en koskaan löytäis ketään mistään "ihmisten ilmoilta". Olispa kiva tietää mikä siin on."

-----------

Olen tosiaan tavannut kaikki tärkeimmät ihmissuhteeni kirjoittamalla. Micon Teksti-TV:stä, muut netin välityksellä. Yksi lyhyt seurustelusuhde Annen kaveriporukkaan kuuluvan pojan kanssa oli parikymppisenä.

Vaikea on löytää edelleenkään ystäviä ns. livenä. Ajatusmaailmani poikkeaa aika lailla tavanomaisesta, kiinnostuksen kohteet myös. Introverttina olen lisäksi aika "vaativa" ystävyyssuhteideni suhteen.

Näin jälkikäteen ajateltuna (ja ehkäpä tuolloinkin) oli mielestäni aika törkeää Annelta ryhtyä suhteeseen, vaikkakin lyhyeen, kihloissa olevan miehen kanssa. Hänelle tuntui olevan tärkeää, että aina on kumppani vierellä. Pientäkään yksinoloa hän ei sietänyt. Mutta ehkä se on se introvertin ja ekstrovertin ero sitten :)